New Delhi
Yhdeksankymmenta paivaa Intiassa alkaa tayttya (jouduin laskemaan paivat, silla viiden vuoden viisumin yhdenkestoinen oleskelu Intiassa ei saa ylittaa 90 paivaa. Olin varannut tiedostamattani lennot tasan tuoksi ajaksi..).
Jokaisella asemalla (ja aika useasti myos asemien valilla) pitkahkoja pysahdyksia tehnyt maitojuna toi meidat viimein Nizamuddinin asemalle Delhiin kymmenelta illalla. Olimme tilanneet hotelliltamme Ashianasta taksin tulemaan meita vastaan asemalle. Olimme kaikki nelja pitkan junamatkan jaljilta vasyneita, nalkaisia ja ehka hieman epaluuloisia taksin saapumisen suhteen. Kuinkas kavikaan! Laitureita ylittavan sillan paassa meita odotti taksikuskin kera hotellimme vastaanotossa tyoskenteleva herra, tapansa mukaan puku paalla ja kravatti kaulassa. Hanen hymynsa ylettyi korviin, kun han tuli ensin kattelemaan ja halaamaan (!?) minua ja sen jalkeen muuta perhetta. Kavin asken maksamassa majoituksemme seka eilisen etta huomen aamuisen taksin valmiiksi aikaista lahtoa varten emmeka maksaneet eilisesta matkasta ylihintaa vaikka kaksihenkinen vastaantulosaattueemme odotti meita puoli tuntia junan myohastymisen takia.. Kyllahan mina Delhista lahtiessamme esitin epailykseni kuinkahan me mahdamme loytaa etukateen tilatun taksin isolta asemalta. Tata kutsuisin hyvaksi asiakaspalveluksi.
Taianomainen prinsessa Ganga jai virtaamaan turkoosina lapi Rishikeshin ja Haridwarin. Sen rannoilta tuhannet ja taas tuhannet rukoukset lahtevat liikkeelle ja lukemattomat kellot kilahtelevat sen rannoilla pyhiinvaeltajien loytaessa tiensa niille rakentuneihin temppeleihin.
Sunnuntai aamuna paasin kumartamaan brazialialaisen Prem baban jalkojen juuressa. Hanen pari tuntia kestaneessa satsangissaan laulettiin, soitettiin, kuunneltiin Baban vastauksia oppilaiden kysymyksiin (sunnuntain aiheena oli lapset ja kasvatus) ja lopulta tanssittiin villisti. Baban ruskeat silmat kuten hanen koko olemuksensa loistivat rakkautta ja lasnaoloa. Kasvoja ymparoi hartioille ylettyvat harmaat hiukset ja pitka parta.
Rishikeshin hotellillamme Hemkund baserassa tyoskentelivat pojat Bobi ja Romeo (veljeni Petrin antama nimi). Bobista ja Petrista tuli kavereita ja yhtena paivana he kavivat yhdessa Rishikeshin keskustassa moottoripyoralla katsomassa Bobin setaa sairaalassa (sairaalan sangyssa taisi kuitenkin olla nainen). Romeo oli hienovaraisen ystavallinen ja niin kovin komea.. (Kieltaydyin kuitenkin ystavallisesti niskahierontatarjouksesta). Vakiokuskiksemme muodostunut Jogesh ei puhun ut paljon, mutta vei meidat Haridwariin puolella hinnalla (550 rupiaa) siita mita maksoimme matkasta Hariswarista Rishikeshiin.. Vaikka Rishikesh ja etenkin Laxman Jhula on taynan turisteja (niin lansimaalaisia kuin intialaisiakin) oli siella huomattavasti (puolet) halvempaa kuin Goalla tai Keralassa eivatka ihmiset yrittaneet alunalkaenkaan kiskoa kovaa ylihintaa tuotteistaan.
Tanaan minulla on ollut taysi tyo hillita itseni ja yrittaa muuttaa kiukku ja negatiivinen energia rakkaudelliseksi (en onnistunut siina paivalal kovin hyvin). Kaikki mita perheenjaseneni sanoivat tai tekivat arsytti, erityisesti aidin huolenpito. Paassa jylisevaa ja kehoa tukkivaa kiukkua lisasi jokapuolella raikuvat ajoneuvojen aanet ja torvien jatkuvat toottaykset. Kun viimein saimme viimeiset ostokset hoidettua ja postit postitettua (ei ollut helppoa loytaa postitoimistoa Janpathilta) alkoi olo rauhoittua.
Ehdimme sentaan tanaan tutustumassa myos Delhin nykytaiteen museoon, missa oli nayttelyita kolmessa kerroksessa. Petria hermostutti toisen kerroksen jalkeen ja minua ihmetytti miten uskonnollisuus tuli esiin teoksesta teoksen jalkeen. Ihan uusimmat teokset olivat enemman muihin asioihin kantaaottavia, mutta myos niihin mahtui monta uskonnotmukaanlukevaa maalausta ja veistosta.
Nyt olo on kuion saunan jalkeen: rentoutunut ja rauhallinen. Rinkka on pakattu ja kaikesta "mita piti tehda muttei tehty (hankittu, oltu, kuultu, nahty, koettu..)" on paastetty irti. Nyt on enaa unta palloon ja aamulla seitsemalta kentalle.
Suomeenmeno tuntuu jannittavalta ja innostavalta. Siita alkaa uusi ja entista haastavampi harjoitus olla ja elaa kulkien kohti sisimmassa asuvaa rauhaa, rakkautta, junaluutta tai lyhyemmin sanottuna kaikeutta. Hienoja sanoja, joita en kuitenkaan viela taysin ymmarra, mutta joiden ymmartamista kohden haluan kulkea.
Torstai aamuna on aika palata Annakadulle asanaharjoituksen pariin kahden viikon tauon jalkeen (ja varmaankin vuoden tauon jalkeen Annankadulla).
Monet asiat ovat toisin ja jopa eilinen alkaa pikkuhiljaa tuntua kuin unelta.
Lahden hoivaamaan aitia, joka otti viimehetkella autorikshan kaupungilta kotiin. Kakka tuli vasta hotellihuoneen vessan ovella housuun (ja vahan vessan lattialle). Kun me Arjyn kanssa ehdimme huoneelle viisitoista minuuttia myohemmin, istui aiti pimeassa vessassa. Intiassa katkaistaan sahkot valokatkaisimen lisaksi huoneen ulkopuolelta olevasta katkaisimesta mita han ei olut ehtinyt laittaa paalle.. Pikku- Pete on ainut jonka maha ei ole temppuillut tai osoittanut halua puhdistaa itseaan. Arjylan perhe saattaa huomenissa tukkia Finnairin Delhi- Helsinki lennon vessat.
Kaunis kiitos mukanaolosta! Olette sydamessa. Ehka taas loppusyksysta matkakertomukset jatkuu.
tiistai 27. tammikuuta 2009
lauantai 24. tammikuuta 2009
Perhematkailua ja naan leipaa
Laksman Jhula, Rishikesh, Uttarakhand
Himalayan juurella kylpee taivas vuoroin usvassa ja vuoroin auringon loisteessa. Tunnelma on lammin, rento ja valiton. Naan leipa maistuu taivaalliselta.
Hotellihuoneemme kivilattia hohtaa kylmaa ja ikkunanraoista tuulee sisaan. On se loistavaa, etta varasin Mysoresta kasin huoneen ilmastoinnilla. Se tuottaa myos lamminta ilmaa valillisesti silla joka kerta kun naemme sen Arjyn kanssa repeamme loputtomaan nauruun. Olen nukkunut makeasti paksun peiton alla, villasukat, saarystimet ja kahdet housut jalassa ja villapaita paalla, mutta en ole saanut itseani tekemaan asanaharjoitusta. Sen sijaan olen yrittanyt muistaa ottaa perhematkailun henkisena harjoituksena (jollainen se totisesti on). Se on kummallista, vaikka kuinka oma oleminen tuntuisi tyynelta, saa perheeni tuon tyyneyden muuttumaan kuohuksi pienessa hetkessa ja ennen kuin ehdin huomatakaan olen hypannyt kuohuun koko olemuksellani mukaan.. Tama ei kuitenkaan tarkoita sita etten olisi nauttinut ajastani perheeni kanssa, silla totisesti olen.
Aidin kanssa olemme shoppailleet seka Laksman Jhulan turisteille suunnatuissa puodeissa etta Rishikeshin keskustan markkinoilla. Aiti kulkee oransseissa alibabahousuissa (haaremihousut) ja perheen poikien syodessa purkitettua poroa hotellihuoneessa (Rishikesh on hindujen pyha kaupunki eika taalla myyda lihaa tai alkoholia, joten Arjy otti viisi purkkia omia evaita mukaan..) nautiskelemme thalia aidin kanssa suosikkiravintolassamme. Pari paivaa sitten kavelimme Ram jhulan toiseen paahan, viidakon reunamille ja loysimme autioituneen ashramin portin. Samaisessa ashramissa on meditoinut aikanaan The Beatles. Kavelykepeilla kinkannut mies ilmestyi paikalle ja tarjoutui avaamaan lukitun portin maksua vastaan ja pienen tinkaamisen jalkeen paasimmekin hinnasta yhteisymmarrykseen. Portin sisapuolella oli taianomainen tunnelma viidakoituneine majoineen ja rakennuksineen.
Eilen aamulla kapusimme pienelle Kunjapurin temppelille ja naimme hindujumalten lisaksi monta muuta kaunista osaa suurta ja mahtavaa maailmankaikkeuttamme. Taivaanrannalla, utuverhon takana siinsi lumihuippuja.
Tana aamuna menimme Vasisthan luolaan rakennettuun temppeliin. Aluksi kaikki oli pimeaa. Luolan sakeilla peitetylla lattialla istuessa ja hiljentyessa saattoi tuntea siella asuneen pyhimyksen lasnaolon. Temppelin suulla parrakas mies luki pyhia teksteja. Kun avasin silmani kylpi luola lyhdyn himmeassa valossa ja alttarilla oli kukkien teralehtia. Luolan vieresta johti polku Gangan (Ganges) rannalle. Pesimme kaikki Arjyn ehdotuksesta kasvomme sen pyhalla vedella.
Illat olen viettanyt Veli Vellun rauhoittavassa ja tutussa seurassa. On ollut todella antoisaa paasta keskustelemaan laheisen ja tarkean ihmisen kanssa viime kuukausina koetuista asioista ja elamasta yleensa. Vellu on avannut minulle vahan omaa Rishikeshiaan (han on viettanyt taalla viimeiset kolme kuukautta) ja olen paassyt fiilistelemaan monia upeita paikkoja, ihmisia ja muita olentoja (kuten Luka koiraa).
Muutaman paivan paasta on aika lahtea Suomeen, ei takaisin, mutta kohti uusia seikkailuja. Olo on levollinen ja samaan aikaan innostunut.
Himalayan juurella kylpee taivas vuoroin usvassa ja vuoroin auringon loisteessa. Tunnelma on lammin, rento ja valiton. Naan leipa maistuu taivaalliselta.
Hotellihuoneemme kivilattia hohtaa kylmaa ja ikkunanraoista tuulee sisaan. On se loistavaa, etta varasin Mysoresta kasin huoneen ilmastoinnilla. Se tuottaa myos lamminta ilmaa valillisesti silla joka kerta kun naemme sen Arjyn kanssa repeamme loputtomaan nauruun. Olen nukkunut makeasti paksun peiton alla, villasukat, saarystimet ja kahdet housut jalassa ja villapaita paalla, mutta en ole saanut itseani tekemaan asanaharjoitusta. Sen sijaan olen yrittanyt muistaa ottaa perhematkailun henkisena harjoituksena (jollainen se totisesti on). Se on kummallista, vaikka kuinka oma oleminen tuntuisi tyynelta, saa perheeni tuon tyyneyden muuttumaan kuohuksi pienessa hetkessa ja ennen kuin ehdin huomatakaan olen hypannyt kuohuun koko olemuksellani mukaan.. Tama ei kuitenkaan tarkoita sita etten olisi nauttinut ajastani perheeni kanssa, silla totisesti olen.
Aidin kanssa olemme shoppailleet seka Laksman Jhulan turisteille suunnatuissa puodeissa etta Rishikeshin keskustan markkinoilla. Aiti kulkee oransseissa alibabahousuissa (haaremihousut) ja perheen poikien syodessa purkitettua poroa hotellihuoneessa (Rishikesh on hindujen pyha kaupunki eika taalla myyda lihaa tai alkoholia, joten Arjy otti viisi purkkia omia evaita mukaan..) nautiskelemme thalia aidin kanssa suosikkiravintolassamme. Pari paivaa sitten kavelimme Ram jhulan toiseen paahan, viidakon reunamille ja loysimme autioituneen ashramin portin. Samaisessa ashramissa on meditoinut aikanaan The Beatles. Kavelykepeilla kinkannut mies ilmestyi paikalle ja tarjoutui avaamaan lukitun portin maksua vastaan ja pienen tinkaamisen jalkeen paasimmekin hinnasta yhteisymmarrykseen. Portin sisapuolella oli taianomainen tunnelma viidakoituneine majoineen ja rakennuksineen.
Eilen aamulla kapusimme pienelle Kunjapurin temppelille ja naimme hindujumalten lisaksi monta muuta kaunista osaa suurta ja mahtavaa maailmankaikkeuttamme. Taivaanrannalla, utuverhon takana siinsi lumihuippuja.
Tana aamuna menimme Vasisthan luolaan rakennettuun temppeliin. Aluksi kaikki oli pimeaa. Luolan sakeilla peitetylla lattialla istuessa ja hiljentyessa saattoi tuntea siella asuneen pyhimyksen lasnaolon. Temppelin suulla parrakas mies luki pyhia teksteja. Kun avasin silmani kylpi luola lyhdyn himmeassa valossa ja alttarilla oli kukkien teralehtia. Luolan vieresta johti polku Gangan (Ganges) rannalle. Pesimme kaikki Arjyn ehdotuksesta kasvomme sen pyhalla vedella.
Illat olen viettanyt Veli Vellun rauhoittavassa ja tutussa seurassa. On ollut todella antoisaa paasta keskustelemaan laheisen ja tarkean ihmisen kanssa viime kuukausina koetuista asioista ja elamasta yleensa. Vellu on avannut minulle vahan omaa Rishikeshiaan (han on viettanyt taalla viimeiset kolme kuukautta) ja olen paassyt fiilistelemaan monia upeita paikkoja, ihmisia ja muita olentoja (kuten Luka koiraa).
Muutaman paivan paasta on aika lahtea Suomeen, ei takaisin, mutta kohti uusia seikkailuja. Olo on levollinen ja samaan aikaan innostunut.
maanantai 19. tammikuuta 2009
Maailman parasta laaketta
Paharganj, Delhi
Kadunvarteen asetetulla poydalla keralla nukkuva koira, kapeilla hiekkakujilla ohikiitavien mopojen, riksojen ja autojen sekamelska, pyykkinarun takana poika silittamassa vaatteita, teekojuja, hotellien valomainoksia, roskia, mutaa, katukivetyksella nukkuvia ihmiskasoja, polkupyorariksoja kuljettamassa lapsia kouluun -loputtamasti uusia loppuja ja alkuja. Majoitumme Paharganjin kaupungin osassa, jonka maine ei ole haappoinen. Kuitenkin joka puolella eteen avautuu uusia tarinoita, jotka kiehtoo ja vie mukanaan.
Vatsavaivat katosivat isolla levylla Fazerin sinista (marianne makua), ruisleivalla ja rakkaudella. Luullakseni olin karsinyt ikavasta. Voi sita riemua, kun nain Herra Arjylan seisovan lentoaseman saapuvien terminaalin ovilla ja katsellessaan ymparilleen etsivasti! Hyppasin ahtaalla odotuspaikallani ilmaan ja heilutin vimmatusti. Aiti, isa ja Pete ovat kaikki kamalan valkoisia ja jo tuntuu kuin he olisivat olleet Intiassa kanssani aina.
Jalleen kerran taman matkan aikana minulla on uudelleen syntynyt olo. Kaikki vaan on. Voisin viettaa paivan katsellen aitia, isaa ja Petria nauramassa ja kuorsaamassa parisangylla ("hengaushuoneemme" on aidin ja isan huone) tai Paharjganjin miljoonia tarinoita kantavia katuja ajattelematta mitaan. Rakkaus tekee ihmeita, kun se ei pyyda mitaan.
Kadunvarteen asetetulla poydalla keralla nukkuva koira, kapeilla hiekkakujilla ohikiitavien mopojen, riksojen ja autojen sekamelska, pyykkinarun takana poika silittamassa vaatteita, teekojuja, hotellien valomainoksia, roskia, mutaa, katukivetyksella nukkuvia ihmiskasoja, polkupyorariksoja kuljettamassa lapsia kouluun -loputtamasti uusia loppuja ja alkuja. Majoitumme Paharganjin kaupungin osassa, jonka maine ei ole haappoinen. Kuitenkin joka puolella eteen avautuu uusia tarinoita, jotka kiehtoo ja vie mukanaan.
Vatsavaivat katosivat isolla levylla Fazerin sinista (marianne makua), ruisleivalla ja rakkaudella. Luullakseni olin karsinyt ikavasta. Voi sita riemua, kun nain Herra Arjylan seisovan lentoaseman saapuvien terminaalin ovilla ja katsellessaan ymparilleen etsivasti! Hyppasin ahtaalla odotuspaikallani ilmaan ja heilutin vimmatusti. Aiti, isa ja Pete ovat kaikki kamalan valkoisia ja jo tuntuu kuin he olisivat olleet Intiassa kanssani aina.
Jalleen kerran taman matkan aikana minulla on uudelleen syntynyt olo. Kaikki vaan on. Voisin viettaa paivan katsellen aitia, isaa ja Petria nauramassa ja kuorsaamassa parisangylla ("hengaushuoneemme" on aidin ja isan huone) tai Paharjganjin miljoonia tarinoita kantavia katuja ajattelematta mitaan. Rakkaus tekee ihmeita, kun se ei pyyda mitaan.
lauantai 17. tammikuuta 2009
Pipopaita savuverhossa
New Delhi
Uskomaton fiilis ja suu vaantyy (kaiken sen toisenlaisen vaantelyn jalkeen) pakostikin hymyyn. Edelleen kayn vessassa joka toinen tunti, naama kukkii kirkkaasti kuin Gangan Rachelille antama punainen ruusu, mutta mieli on kirkas.
Tama on ensimmainen ilta sitten tiistain, kun olen edelleen pystyssa kahdeksalta illalla (eilen illalla tahan aikaan istuin pontolla ja oksensin lattialle), siina vasta jotain jos ei olisi muussa!
Mutta kun on. Rachel piti minusta hyvaa huolta tarjoamalla lasnaolonsa ja rakastettavan keskustelukumppanuutensa lisaksi monta mukillista virkistavaa minttuteeta hunajalla. Eilen aamulla istuimme hanen huoneensa kivilattialla aamuseitsemasta melkein puolille paivin. Puhuimme joogafilosofiasta, eurooppalaisesta ruuasta ja pojista.
Tana aamuna menin rannalle heti valon laskeuduttua pimean ylle. Istuin hetken rantahietikossa ja kuuntelin aaltojen tarnoita. Tormasin rannalla toiseen aamuvirkkuun, Rachelin uuteen naapuriin, ihanaan argentinalaiseen Valeriaan, jolla on suuri hymy ja lasnaoloa loistavat silmat. Menimme yhdessa aamupalalle (tai joidenkin osalta mehulle) ja siina se aamu hurahtikin. Ennen lahtoa kavin viela juomassa yhden mukillisen minttuteeta ja hopottamassa Rachelin kanssa.
Nyt ymmarran, miksi halusin vaihtaa 41 tunnin matkan kiskoja pitkin, 2,5 tunnin matkaan ilmassa. Ihan kuin olisin tiennyt, ja niin varmasti jossain syvalla tiesinkin. Lentokoneen vessa on mukavuuksia kuten vessa- ja kasipaperia taynna.
Taalla Delhissa on ihan oma tuoksunsa. Hotellihuoneeni lattia on jaakylma, mutta huomenna saapuu isi, aiti, veikka ja villasukat.
Katu on taynna pipopaisia poikia farkuissaan. Sitten siella on se yksi tytto.
Uskomaton fiilis ja suu vaantyy (kaiken sen toisenlaisen vaantelyn jalkeen) pakostikin hymyyn. Edelleen kayn vessassa joka toinen tunti, naama kukkii kirkkaasti kuin Gangan Rachelille antama punainen ruusu, mutta mieli on kirkas.
Tama on ensimmainen ilta sitten tiistain, kun olen edelleen pystyssa kahdeksalta illalla (eilen illalla tahan aikaan istuin pontolla ja oksensin lattialle), siina vasta jotain jos ei olisi muussa!
Mutta kun on. Rachel piti minusta hyvaa huolta tarjoamalla lasnaolonsa ja rakastettavan keskustelukumppanuutensa lisaksi monta mukillista virkistavaa minttuteeta hunajalla. Eilen aamulla istuimme hanen huoneensa kivilattialla aamuseitsemasta melkein puolille paivin. Puhuimme joogafilosofiasta, eurooppalaisesta ruuasta ja pojista.
Tana aamuna menin rannalle heti valon laskeuduttua pimean ylle. Istuin hetken rantahietikossa ja kuuntelin aaltojen tarnoita. Tormasin rannalla toiseen aamuvirkkuun, Rachelin uuteen naapuriin, ihanaan argentinalaiseen Valeriaan, jolla on suuri hymy ja lasnaoloa loistavat silmat. Menimme yhdessa aamupalalle (tai joidenkin osalta mehulle) ja siina se aamu hurahtikin. Ennen lahtoa kavin viela juomassa yhden mukillisen minttuteeta ja hopottamassa Rachelin kanssa.
Nyt ymmarran, miksi halusin vaihtaa 41 tunnin matkan kiskoja pitkin, 2,5 tunnin matkaan ilmassa. Ihan kuin olisin tiennyt, ja niin varmasti jossain syvalla tiesinkin. Lentokoneen vessa on mukavuuksia kuten vessa- ja kasipaperia taynna.
Taalla Delhissa on ihan oma tuoksunsa. Hotellihuoneeni lattia on jaakylma, mutta huomenna saapuu isi, aiti, veikka ja villasukat.
Katu on taynna pipopaisia poikia farkuissaan. Sitten siella on se yksi tytto.
perjantai 16. tammikuuta 2009
Valokuvia osa 2
Sain ladattua muutaman Mysore kuvan ja ne loytyvat osoitteesta:
http://www.flickr.com/photos/heidi-maria
Pahoittelen, etta osa kuvista on vaarinpain, mutta en saa niita talla koneella kaannettya.
http://www.flickr.com/photos/heidi-maria
Pahoittelen, etta osa kuvista on vaarinpain, mutta en saa niita talla koneella kaannettya.
torstai 15. tammikuuta 2009
Tulkaa vaan kaikki ulos!
Candolim, Goa
Kolmas kerta toden sanoo (olen aloittanut taman postauksen kolme kertaa).
Lyhyesti ja ytimekkaasti siis edetkaamme. Olen ollut hieman allapain taalla Goalla, mutta nyt se on ohi.
Menimme eilen Rachelin kanssa Anjunan valtaville keskiviikko- markkinoille. Aluksi epailin markkinatungoksen aiheuttavan minulle seuraavia oireita: lihassarkya, hajuyliherkkyytta ja kuumotusta, mutta ei. Kylla kysymyksessa on ihan vanha kunnon ruokamyrkytys.
Eilinen ilta meni sangyssa, heijatessa itseaan puolelta toiselle (se tuntui auttavan lihassarkyyn). Erityisesti rintakehan alue oli tulikuuma.
Aamulla se sitten alkoi tulla ulos, suhteellisen huomaavaisesti kuitenkin.
Mietin herattyani jopa harjoitukseen lahtemista (onneksi en lahtenyt). Sen sijaan hyppasin bussiin ja menin Panjimiin peruuttamaan Goa- Delhi junalippuni ja tama uroteko rikastutti minua edestakaisista bussimatkoista koituneet kulut vahennettyna noin 450 rupialla (eli noin 7,5 eurolla!). Panjimiin paastyani olin nalkainen ja kavin jo toiseen kertaan (en tosin taman ruokamyrkytyksen aikana) nauttimassa Cafe de Rian (pure vegeterian family restaurant) loistavan 35 rupian thalin.
Paluumatka meni viela ihan hyvin, mutta Candoliin paastyani olin jo aivan poikki. Viimeiset viisi tuntia olenkin ravannut pontolla (kuten jo mainitsin, tama on ystavallista laatua, silla voin ihan vahan itse paattaa milloin menen). Asken muistin laakelaukkuni katkoissa olevat aarteet; hiilitabletit ja ORS- jauheen (veteen sekoitettava suolasokeriseos, joka estaa nestehukkaa). Maha tyhjana (hiilitabletteja ja ORS lukuunottamatta lukuunottamatta) olen vahan virkeampana.
Talla hetkella en koe yhtaan kateutta siita miten moneen uuteen ihmiseen Rachel on taalla tutustunut eika mieleni surkuttele yksinaisyytta tai mitaan muutakaan niista kymmenista erilaisista tuntemuksista mita olen viimeisen kahden viikon aikana sisallani nahnyt ja useimmiten myos kokenut, mutta minka en ole osannut useimmiten antaa menna. En harmittele valiinjaanytta asanaharjoitusta (tai huomenna mita todennakoisemmin valiinjaavaa sellaista) enka auringonlaskua jonka rauhoittavaa vaikutusta en paassyt tanaan rannalle vastaanottamaan. Se sama rakastava rauha tuli sisaan vessan ikkunasta.
Kaikki on hyvin juuri nain. Valilla istutaan pontolla ja valilla luetaan kirjaa tai tutkitaan niita kymmenia matkanvarrelta mukaankertyneita paperilappusia ja kayntikortteja. USeimmiten hymyillaan. Tasta voimmekin paatella, etta pontolla istuminen saattaa vieda lahella totuutta.
Kolmas kerta toden sanoo (olen aloittanut taman postauksen kolme kertaa).
Lyhyesti ja ytimekkaasti siis edetkaamme. Olen ollut hieman allapain taalla Goalla, mutta nyt se on ohi.
Menimme eilen Rachelin kanssa Anjunan valtaville keskiviikko- markkinoille. Aluksi epailin markkinatungoksen aiheuttavan minulle seuraavia oireita: lihassarkya, hajuyliherkkyytta ja kuumotusta, mutta ei. Kylla kysymyksessa on ihan vanha kunnon ruokamyrkytys.
Eilinen ilta meni sangyssa, heijatessa itseaan puolelta toiselle (se tuntui auttavan lihassarkyyn). Erityisesti rintakehan alue oli tulikuuma.
Aamulla se sitten alkoi tulla ulos, suhteellisen huomaavaisesti kuitenkin.
Mietin herattyani jopa harjoitukseen lahtemista (onneksi en lahtenyt). Sen sijaan hyppasin bussiin ja menin Panjimiin peruuttamaan Goa- Delhi junalippuni ja tama uroteko rikastutti minua edestakaisista bussimatkoista koituneet kulut vahennettyna noin 450 rupialla (eli noin 7,5 eurolla!). Panjimiin paastyani olin nalkainen ja kavin jo toiseen kertaan (en tosin taman ruokamyrkytyksen aikana) nauttimassa Cafe de Rian (pure vegeterian family restaurant) loistavan 35 rupian thalin.
Paluumatka meni viela ihan hyvin, mutta Candoliin paastyani olin jo aivan poikki. Viimeiset viisi tuntia olenkin ravannut pontolla (kuten jo mainitsin, tama on ystavallista laatua, silla voin ihan vahan itse paattaa milloin menen). Asken muistin laakelaukkuni katkoissa olevat aarteet; hiilitabletit ja ORS- jauheen (veteen sekoitettava suolasokeriseos, joka estaa nestehukkaa). Maha tyhjana (hiilitabletteja ja ORS lukuunottamatta lukuunottamatta) olen vahan virkeampana.
Talla hetkella en koe yhtaan kateutta siita miten moneen uuteen ihmiseen Rachel on taalla tutustunut eika mieleni surkuttele yksinaisyytta tai mitaan muutakaan niista kymmenista erilaisista tuntemuksista mita olen viimeisen kahden viikon aikana sisallani nahnyt ja useimmiten myos kokenut, mutta minka en ole osannut useimmiten antaa menna. En harmittele valiinjaanytta asanaharjoitusta (tai huomenna mita todennakoisemmin valiinjaavaa sellaista) enka auringonlaskua jonka rauhoittavaa vaikutusta en paassyt tanaan rannalle vastaanottamaan. Se sama rakastava rauha tuli sisaan vessan ikkunasta.
Kaikki on hyvin juuri nain. Valilla istutaan pontolla ja valilla luetaan kirjaa tai tutkitaan niita kymmenia matkanvarrelta mukaankertyneita paperilappusia ja kayntikortteja. USeimmiten hymyillaan. Tasta voimmekin paatella, etta pontolla istuminen saattaa vieda lahella totuutta.
lauantai 10. tammikuuta 2009
Like an indian woman
Candolim, Goa
Niin usein saastyisi paljolta itsensa syyllistamisen vaivalta ja ajatussaasteelta, kun tarttuisi asiaan sen ollessa siina. Tama paivakirjan kirjoittaminen on yksi niista asioista, joita odotan ja rakastan, mutta jota valttelen ja tyonnan eteenpain.. Suurimmaksi osaksi pakkopullamaisuus johtuu mielen asettamista tavoitteista, silla mita kirjoittaa pitaa olla jotain merkitysta. Jotenkin kummasti onnistun nain huijaamaan itseni unohtamaan itse kirjoittamisen merkityksen. Tama sama kaava toistuu niin monessa eri asiassa, mitka ovat minulle tarkeita ja mita rakastan, yhden niista ollen aamuinen asanaharjoitus. Mieleni yrittaa niin usein huijata minua luovuttamaan, koska en kuitenkaan "paase sinne" tai "osaa sita". Heraa kysymys mihin pitaisi paasta enemman tai mita pitaisi osata enemman kuin olla lasna tassa ja nyt juuri tallaisena kuin on, antaa se mita on annettavaa ja ottaa kaikki se mita pystyy vastaanottamaan ja hyvaksya se?
Kulunut viikko Rolfin ja Marcin kanssa on ollut antoisa. En tiennyt ennalta heidan kayttavan apuvalineita ja ensimmaisen tiiliskiven tyontyessa jalkojeni alle suptakurmasanassa olin aivan ihmeissani.
Rolf on lempea ja antaa rauhallisia ja lampimia avustuksia, jotka ovat hyvin tarkkoja. Han puhuu vahan ja hiljaa.
Marci taas antaa vielakin yksityiskohtaisempia, pitkia avustuksia ja puhuu paljon. Han puhuu kuuluvalla aanella ja suoraan, jopa niin suoraan etta se pelottaa ihmista, joka ei halua kuulla (koska heiluttaa egoa). Marci avusti minua viikon aikana kaksi kertaa. Mikali ehdin Kovalamilla tottua harjoitukseen pitkan tauon jalkeen, nyt olen jalleen aivan tuntemattomilla vesilla. Aivan kuin opettelisin uudelleen kavelemaan. Moni ihminen ei uskalla ravistaa toista sinne missa ollaan, mutta Marci rakkaudessaan teki sen minulle. En ymmartanyt yhta hanen avustuksistaan ja sanoin, etta on vaikeaa tehda niin, koska en nae itseani. Siihen Marci vastasi:" Niin, eiko ole hassua ettemme tunne kehoa jossa asumme..?"
Olen oleskellut taman viikon paaosin yksin. Voisi itseasiassa sanoa, etta tama on ollut erittain epatavallisen epasosiaalinen viikko Heidille. Kovalamilla vietetyt kaksi viikkoa menivat jonkinasteisessa hurmoksessa, joten tama viikko on mennyt siita laskeutuessa. Joka aamu ja melkein joka ilta olen istunut kuuntelemassa meren kertomaa tarinaa auringon noustessa sen ylle ja laskiessa sen taakse. Meren aarella en ole viela kertaakaan kokenut olevani yksin.
Herasin koko viikon edelleen viidelta (ilman kellonsoittoa), vaikka harjoitteluaikani on vasta vahan ennen yhdeksaa.. Aamupalalle ehdin vasta puolenpaivan maissa, joten siina samassa hoitui lounas. Rachelin (Mysoren kamppikseni) kanssa meilla on diili, etta tapaamme harjoituksen jalkeen Peten rantaravintolassa mikali silta tuntuu. Se on hyva diili ja useimpina paivina aamupalalounastamme kahteen, kolmeen saakka iltapaivalla.
Perjantaina kavin vierailemassa Goan paakaupunkissa Panjimissa, jonne on noin puolen tunnin bussimatka. Taytyy tunnusta, etta portugalilainen arkkitehtuuri iski suoraan sydameen. Kavelin pitkin varikkaita, kapeita ja intialaisittain epatodellisen hiljaisia kujia sinne tanne ja vierailin taidegalleriassa. Lounaaksi soin kolmenkymmenenviiden rupian kasvisthalin, johon kuuluui neljaa erilaista kastiketta, papumossoa, jalkiruoka, riisi, 2 isoa chapattia ja jugurtti. Koko ruokailu masala teen ja soodan kanssa kenesi kuvettani 50 rupialla, kun taalla Candolimin rannalla on vaikeaa syoda alle kahdensadan.. Ostin kirjekuoria paikallisesta paperikaupasta ja ajauduin kauppiaan rouvan kanssa mielenkiintoiseen keskusteluun uskontoihin ja tapoihin liittyen. Kauppiaan perhe on katollilainen. Kauppias itse istui koko ajan huoneen takaosassa ja seurasi meita silmakovana ja nyokytteli paataan sivulta toiselle, kuten intialaiset tekee, muttei sanonut sanaakaan. Kerroin rouvalle suoraan suhteellisen vapaista nakemyksistani uskontojen suhteen (mutta myos kerroin hanelle saaneeni kristillisen kasvatuksen ja kalsteen kuten suurin osa suomlaista) ja han kuunteli maltillisesti, mutta kiirehti lausumaan perana, etta olenkohan sittenkaan kuullut ihan tarpeeksi Jeesuksesta. Uskonnosta siirryimme pikkuhiljaa arkisempiin asioihin kuten avioliittoon ja perheeseen.
Heti Panjiin saavuttuani ostin huivipaiselta tadilta muutaman kymemnen senttia naruun punottua jasmininkukkaa kahteen osaan jaettuna (naytin hanelle, etta ne tulevat saparoideni paalle) ja han vaati saada sitoa kukat hiuksiini. Koko paivan sain palautetta seka intilaisilta naisilta etta miehilta, kuinka kauniilta naytan. Vaikka taalla goalla pukeudutaan hyvinkin lansimaalaisesti (varmaan lahemmas puolet naisista kulkee lansimaalaisissa vaatteissa), tuntuu intialaisemmissa vaatteissa kulkeva lansimaalinen (olin pukeutunut salwar kameeziin eli tunikaan ja siihen kuuluviin houihin) synnytatvan heissa jonkinasteista arvostusta. Tai ainakin ihmetysta. Panjimista jai kuva kaikista Intiassa tahan saakka vierailemistani kaupungeista rauhallisimpana.
Eilen aamulla seitsemalta (asanavapaalauantai) hyppasin toiseen suuntaan vievaan bussiin, joka vei minut Mapusaan (Mapsa) aamuauringon ensimmaisten sateiden valaistessa vihreita riisipeltoja, palmujen latvoja ja talojen kattoja. En tieda kummassa oli enemman taikaa, noissa ihmeellisissa auringonsateissa vai bussissa seisoneen parrakkaan, usemapia rukoushelmia kaulassaan kantaneen pojan usvaisissa vaaleanruskeissa silmissa. Se oli pieni kielletty leikki vilkaista hanta silmiin.
Mapusassa soin aamupalan, joka koostui vaaleasta sampylanomaisesta pullamossoleivasta, kikhernekastikkeesta ja maitoteesta, ennen kuin hyppasin Aramboliin vievaan bussiin. Parinkymmenen kilometrin pituinen matka kesti tunnin verran ja seisoin siita suurimman osan. Arambolissa menin ensimmaiseksi nettiin ja ostin lentolipun Delhiin. Painin koko viikon saman kysymyksen aarella ja mukavuudenhalu vei voiton. Tarjolla oli 42 tuntia junassa tai 2,5 tuntia lentokoneessa. Nyt minulla on liput molempiin, joista junan aion perua (ostin lipun jo Mysoresta)..
Arambolin ranta oli kuin toiselta planeetalta (Kiitos Anni, etta kehotit minua vierailemaan siella). Hiekka oli kiiltavaa ja kovempaa aaltojen lahestyessa rantaa rauhallisemmin kuin Candolimissa, maistellen maata ennen siihen hiljalleen sulautumistaan. Kavelin rannalla ja sain jalleen intialaisilta huomiota osakseni. Ensin minua tuli tervehtimaan nainen ja pian perassa juoksi hanen tyttarensa. Aiti kehotti myos tytartaan kattelemaan minua. Vietin mukavan juttutuokion nilkkakorujamyyneen 22-vuotiaan Tanyan kanssa kuka antoi oman bindinsa minulle, koska olin niin intilaisen nakoinen. Jasmiininkukat hiuksissa tekee ihmeita (ostin aamulla uudet Mapsasta). Soin lounaan katsellen isoihin mustin kivenlohkareisiin hakkautuvia aaltoja. Haahuilin rannalla ja kellon lahennellessa neljaa lahdin paluumatkalle. Illalla olin rattipoikki ja nukahdin kahdeksalta illalla, vaikka olin luvannut menna uuden goalaisen(!, suurin osa tuntuu tulevan jostain muualta)ystavani Babun Sea and sand ravintolaan viettamaan iltaa..
Nyt olen saanut jalleen kerran kaverini silmanymparystulehduksen vieraaksi ja nayttaa kuin joku olisi lyonyt minua nyrkilla oikean silman alueelle (toisessa silmassa ei ole mitaan). Sitahan sanotaan, etta kaikella on hintansa ja silmatulehdukset nayttavat olevan hinta jonka mina maksan rakkaudestani Intiaan ja mielellani maksanin.
Niin usein saastyisi paljolta itsensa syyllistamisen vaivalta ja ajatussaasteelta, kun tarttuisi asiaan sen ollessa siina. Tama paivakirjan kirjoittaminen on yksi niista asioista, joita odotan ja rakastan, mutta jota valttelen ja tyonnan eteenpain.. Suurimmaksi osaksi pakkopullamaisuus johtuu mielen asettamista tavoitteista, silla mita kirjoittaa pitaa olla jotain merkitysta. Jotenkin kummasti onnistun nain huijaamaan itseni unohtamaan itse kirjoittamisen merkityksen. Tama sama kaava toistuu niin monessa eri asiassa, mitka ovat minulle tarkeita ja mita rakastan, yhden niista ollen aamuinen asanaharjoitus. Mieleni yrittaa niin usein huijata minua luovuttamaan, koska en kuitenkaan "paase sinne" tai "osaa sita". Heraa kysymys mihin pitaisi paasta enemman tai mita pitaisi osata enemman kuin olla lasna tassa ja nyt juuri tallaisena kuin on, antaa se mita on annettavaa ja ottaa kaikki se mita pystyy vastaanottamaan ja hyvaksya se?
Kulunut viikko Rolfin ja Marcin kanssa on ollut antoisa. En tiennyt ennalta heidan kayttavan apuvalineita ja ensimmaisen tiiliskiven tyontyessa jalkojeni alle suptakurmasanassa olin aivan ihmeissani.
Rolf on lempea ja antaa rauhallisia ja lampimia avustuksia, jotka ovat hyvin tarkkoja. Han puhuu vahan ja hiljaa.
Marci taas antaa vielakin yksityiskohtaisempia, pitkia avustuksia ja puhuu paljon. Han puhuu kuuluvalla aanella ja suoraan, jopa niin suoraan etta se pelottaa ihmista, joka ei halua kuulla (koska heiluttaa egoa). Marci avusti minua viikon aikana kaksi kertaa. Mikali ehdin Kovalamilla tottua harjoitukseen pitkan tauon jalkeen, nyt olen jalleen aivan tuntemattomilla vesilla. Aivan kuin opettelisin uudelleen kavelemaan. Moni ihminen ei uskalla ravistaa toista sinne missa ollaan, mutta Marci rakkaudessaan teki sen minulle. En ymmartanyt yhta hanen avustuksistaan ja sanoin, etta on vaikeaa tehda niin, koska en nae itseani. Siihen Marci vastasi:" Niin, eiko ole hassua ettemme tunne kehoa jossa asumme..?"
Olen oleskellut taman viikon paaosin yksin. Voisi itseasiassa sanoa, etta tama on ollut erittain epatavallisen epasosiaalinen viikko Heidille. Kovalamilla vietetyt kaksi viikkoa menivat jonkinasteisessa hurmoksessa, joten tama viikko on mennyt siita laskeutuessa. Joka aamu ja melkein joka ilta olen istunut kuuntelemassa meren kertomaa tarinaa auringon noustessa sen ylle ja laskiessa sen taakse. Meren aarella en ole viela kertaakaan kokenut olevani yksin.
Herasin koko viikon edelleen viidelta (ilman kellonsoittoa), vaikka harjoitteluaikani on vasta vahan ennen yhdeksaa.. Aamupalalle ehdin vasta puolenpaivan maissa, joten siina samassa hoitui lounas. Rachelin (Mysoren kamppikseni) kanssa meilla on diili, etta tapaamme harjoituksen jalkeen Peten rantaravintolassa mikali silta tuntuu. Se on hyva diili ja useimpina paivina aamupalalounastamme kahteen, kolmeen saakka iltapaivalla.
Perjantaina kavin vierailemassa Goan paakaupunkissa Panjimissa, jonne on noin puolen tunnin bussimatka. Taytyy tunnusta, etta portugalilainen arkkitehtuuri iski suoraan sydameen. Kavelin pitkin varikkaita, kapeita ja intialaisittain epatodellisen hiljaisia kujia sinne tanne ja vierailin taidegalleriassa. Lounaaksi soin kolmenkymmenenviiden rupian kasvisthalin, johon kuuluui neljaa erilaista kastiketta, papumossoa, jalkiruoka, riisi, 2 isoa chapattia ja jugurtti. Koko ruokailu masala teen ja soodan kanssa kenesi kuvettani 50 rupialla, kun taalla Candolimin rannalla on vaikeaa syoda alle kahdensadan.. Ostin kirjekuoria paikallisesta paperikaupasta ja ajauduin kauppiaan rouvan kanssa mielenkiintoiseen keskusteluun uskontoihin ja tapoihin liittyen. Kauppiaan perhe on katollilainen. Kauppias itse istui koko ajan huoneen takaosassa ja seurasi meita silmakovana ja nyokytteli paataan sivulta toiselle, kuten intialaiset tekee, muttei sanonut sanaakaan. Kerroin rouvalle suoraan suhteellisen vapaista nakemyksistani uskontojen suhteen (mutta myos kerroin hanelle saaneeni kristillisen kasvatuksen ja kalsteen kuten suurin osa suomlaista) ja han kuunteli maltillisesti, mutta kiirehti lausumaan perana, etta olenkohan sittenkaan kuullut ihan tarpeeksi Jeesuksesta. Uskonnosta siirryimme pikkuhiljaa arkisempiin asioihin kuten avioliittoon ja perheeseen.
Heti Panjiin saavuttuani ostin huivipaiselta tadilta muutaman kymemnen senttia naruun punottua jasmininkukkaa kahteen osaan jaettuna (naytin hanelle, etta ne tulevat saparoideni paalle) ja han vaati saada sitoa kukat hiuksiini. Koko paivan sain palautetta seka intilaisilta naisilta etta miehilta, kuinka kauniilta naytan. Vaikka taalla goalla pukeudutaan hyvinkin lansimaalaisesti (varmaan lahemmas puolet naisista kulkee lansimaalaisissa vaatteissa), tuntuu intialaisemmissa vaatteissa kulkeva lansimaalinen (olin pukeutunut salwar kameeziin eli tunikaan ja siihen kuuluviin houihin) synnytatvan heissa jonkinasteista arvostusta. Tai ainakin ihmetysta. Panjimista jai kuva kaikista Intiassa tahan saakka vierailemistani kaupungeista rauhallisimpana.
Eilen aamulla seitsemalta (asanavapaalauantai) hyppasin toiseen suuntaan vievaan bussiin, joka vei minut Mapusaan (Mapsa) aamuauringon ensimmaisten sateiden valaistessa vihreita riisipeltoja, palmujen latvoja ja talojen kattoja. En tieda kummassa oli enemman taikaa, noissa ihmeellisissa auringonsateissa vai bussissa seisoneen parrakkaan, usemapia rukoushelmia kaulassaan kantaneen pojan usvaisissa vaaleanruskeissa silmissa. Se oli pieni kielletty leikki vilkaista hanta silmiin.
Mapusassa soin aamupalan, joka koostui vaaleasta sampylanomaisesta pullamossoleivasta, kikhernekastikkeesta ja maitoteesta, ennen kuin hyppasin Aramboliin vievaan bussiin. Parinkymmenen kilometrin pituinen matka kesti tunnin verran ja seisoin siita suurimman osan. Arambolissa menin ensimmaiseksi nettiin ja ostin lentolipun Delhiin. Painin koko viikon saman kysymyksen aarella ja mukavuudenhalu vei voiton. Tarjolla oli 42 tuntia junassa tai 2,5 tuntia lentokoneessa. Nyt minulla on liput molempiin, joista junan aion perua (ostin lipun jo Mysoresta)..
Arambolin ranta oli kuin toiselta planeetalta (Kiitos Anni, etta kehotit minua vierailemaan siella). Hiekka oli kiiltavaa ja kovempaa aaltojen lahestyessa rantaa rauhallisemmin kuin Candolimissa, maistellen maata ennen siihen hiljalleen sulautumistaan. Kavelin rannalla ja sain jalleen intialaisilta huomiota osakseni. Ensin minua tuli tervehtimaan nainen ja pian perassa juoksi hanen tyttarensa. Aiti kehotti myos tytartaan kattelemaan minua. Vietin mukavan juttutuokion nilkkakorujamyyneen 22-vuotiaan Tanyan kanssa kuka antoi oman bindinsa minulle, koska olin niin intilaisen nakoinen. Jasmiininkukat hiuksissa tekee ihmeita (ostin aamulla uudet Mapsasta). Soin lounaan katsellen isoihin mustin kivenlohkareisiin hakkautuvia aaltoja. Haahuilin rannalla ja kellon lahennellessa neljaa lahdin paluumatkalle. Illalla olin rattipoikki ja nukahdin kahdeksalta illalla, vaikka olin luvannut menna uuden goalaisen(!, suurin osa tuntuu tulevan jostain muualta)ystavani Babun Sea and sand ravintolaan viettamaan iltaa..
Nyt olen saanut jalleen kerran kaverini silmanymparystulehduksen vieraaksi ja nayttaa kuin joku olisi lyonyt minua nyrkilla oikean silman alueelle (toisessa silmassa ei ole mitaan). Sitahan sanotaan, etta kaikella on hintansa ja silmatulehdukset nayttavat olevan hinta jonka mina maksan rakkaudestani Intiaan ja mielellani maksanin.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)